Torstai-aamuna (29.5.) kello soi liian aikaisin (5:00), hädin tuskin ehdin pääni tyynyyn kallistaa, kun piti taas lähteä. Hätä meinasi tulla, kun taksiasemalta ei sitten heti vastattukaan. Vasta toisella soittamisella sai setän langanpäähän ja sönkättyä, että mikä on osote, puhelinnumero ja kyydintilaajan nimi ja että kuudelta saisi tulla hakemaan. Hetken päästä puhelin soi ja setä ilmoittaa ettei meidän osoitetta ole olemassakaan. Olisihan se pitänyt aavistaa jo edellisenä lauantaina, kun muutamat taksilla juhliintulijat eivät paikalle osanneet ja niitä piti lähiristeyksestä käydä hakemassa. Niin tälläkin kertaa sovittiin, että tulen läheiseen risteykseen, parturin viereen. Onneksi Maaria lähti avuksi laukkujen raahaamiseen, sillä vaikka matka ei ollut pitkä, oli sitäkin ihan tarpeeksi varsinkin kuin vettä satoi kaatamalla.

Taksilla hurautin Hirakatan aseman lähellä olevalle bussipysäkille, josta pääsi suoraan yhdellä bussilla Kansain lentokentälle. Olin jo hyvissä ajoin liikkeellä, kello oli vasta vähän yli kahdeksan kun kentälle saavuin ja lento lähti vasta yhdeltätoista. Check-in täti tosin ei sitten suostunut ottamaan kaikkia tavaroitani kyytiin, aika tiukkapipoista touhua, kun ei 30 ylikiloa kyytiin mahtunut... :) Olin ollut niin ylpeä itsetäni kun sain kaikki tavarani mahtumaan isoon matkalaukkuun, yhteen pieneen rinkkaan ja reppuun minkä otin käsimatkatavaroiksi. Matkalaukku sitten vain sattui painamaan 41 kg ja rinkka 10 kg... Tiskintäti laskeskeli, että jos hän ottaa ylikilohinnan 17 kilosta, niin sekin tulee maksamaan jo yli 500 euroa, että parempi olisi lähettää tavaraa postin kautta. "Vai niin, missäs se postitoimisto olikaan?" Olikin seuraava kysymykseni ja postihan löytyin lentokentältä muutamaan kerrosta alempaa.

Onneksi aikaa tuli varattua reilusti ylimääräistä. Kaikessa viisaudessani lähetin sitten laatikossa tulemaan kaikki kirjat ja kengät, kun ne ovat painavimpia. Nyt minulla on sitten tasan yhdet tennarit, työt alkaa viikonloppuna ja tennarit eivät ole soveliaat työkengät... Muut kengät tulevat sitten laivan nopeudesta riippuen, kuukauden tai kolmen päästä... Eli eikun kenkäostoksille! Rinkan laitoin tulemaan postilla myös, tosin vähän nopeempana, sillä rinkka sisälsi kaikki vähänkin kesäisemmät vaatteet, joita olin pitänyt edellisen kahden viikon aikana enkä ollut ehtinyt pestä. Rinkassa oli myös yhdet kengät, jotka kastuivat keskiviikko-iltana. Tarkoituksenani oli ottaa ne heti ensimmäisenä pois kuivumaan torstaina kun kotiin saavun, mutta nyt ne hautuivat rinkassa viikon verran. Olin siis ensimmäisen Suomi-viikon vailla kesävaatteita. Onneksi siihen Lappeenrannan keskussairaala tarjosi ratkaisun ja sain olla koko viikon tyylikkäästi sairaalavaatteissa.

Kävipä nimittäin niin, että keskiviikkona (28.5.) itsestään ilmoitellut virtsatientulehdus ei lähtenyt perjantaina hommaamillani antibiooteilla, vaan ensimmäinen Suomi-viikonloppu kului rattoisasti 39 asteen kuumeessa. Maanantaina (2.6.) menin uudelleen terveyskeskukseen ja sieltä passitettiin Lappeenrannan keskussairaalaan jatkotutkimuksiin, epäilynä, että nyt se tulehus on jatkunut munuaisiin. Sairaalassa olin sitten tutkittavana seuraavat viisi päivää... Tulehdusarvot olivat saapuessa 230, kun niitten pitäis olla alle kymmenen tai mielummin nolla... Parin päivän tutkimisen jälkeen tulos oli se, että sappirakkohan se meitillä nyt sitten kiukutteleepi. Tulehdus saatiin osittain aisoihin, vielä perjantaina (6.6.) arvot olivat 55, mutta silti pääsin kotiin, sillä kuumetta ei enää ollut ja lopun voi hoitaa suunkautta syötävällä antibiooteilla. Leikkausjonoon kumminkin laittoivat ja syksyllä varmaan leikataan sappi sitten pois.

Että näin, taas yks viiva listaan niistä osista mitä ihmisruumiissa ei välttämättä tarvita ja joka on miulta poistettu (tai poistouhan alla). Ei oo viisaudenhampaita, umpilisäkettä , eikä kohta sappeakaan, mitähän seuraavaks.. Munuaisia on kaks, että jos niistä toinen... Viime kerralla kun miulla oli virtsatientulehdus juuri ennen takaisin Saksaan lähtöä, niin päättivät viedä miulta umpparin, kun eivät tienneet miksi tulehdusarvot olivat niin korkealla. Osoittautui, että umpparissa ei ollut mitään vikaa. Siitä siis johtuvat nämä antipatiat sairaalaan kohtaan. Onneksi syksyn operaatio tehdään tähystysleikkauksena, josta toipuminen on paljon nopeampaa. Sitä odotellessa popsin nyt antibioottikuurin loppuun (vielä viisi päivää jäljellä) ja tarkkailen syömisiäni. Terveellistä ja vähärasvaista ruokaa on syötävä ja samalla tutkittava, että mitkä ruoka-aineet sopivat ja mitkä ärsyttävät sappea. Huomasin jo, että oikein tuoreesta tummasta ruisleivästä ei sappi tykännyt, joten se on jätettävä syömättä. Aika ironista ettenkö sanoisi, eihän tässä olla oltukaan kuin 9 kk ruisleipää syömättä, että samapa tuota on jatkaa.

Että näin rattosasti on menny tämä minun Suomeen paluu. Työt olisivat virallisesti alkaneet maanantaina, mutta sain siirrettyä aloituksen vasta ensi lauantaille. Mikä onkin hyvä, niin saan nyt elämää raiteelleen täällä. Laukun ehin silloin torstain iltana purkaa, mutta vielä roinaa on ympäri huonetta ja jotain paperihommia ois tekemättä myös. mm. semmoinen pikkujuttu, että pitäisi kirjat vaihtaa taas Suomeen, niin saisivat miut ihan virallisesti siihen leikkausjonoon, nyt kun näyttää siltä että asun Japanissa.

Nyt voin kumminkin jo paremmin, kuume laski kokonaan sairaalassa, eikä enää koskekaan... Vielä tässä alkuviikosta täytyi toimittaa näytteitä infektiolääkärille. Ihan vain halusivat varmistaa, ettei sappivaivat johdu jostain Japanista tulleesta pöpöstä. Lääkäri kyseli söinkö paljon raakaa kalaa.. Joku japanilainen kala kun syö jotain ruohoa, joka sitten aiheuttaa sappivaivoja. Aika kaukaa haetulta kyllä kuulostaa, eiköhän raakaa kalaa olisi pitänyt syödä ihan kilokaupalla tai pitemmällä aikavälillä, että muutos näkyisi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, hyvä että tutkivat. Olen myös tyytyväinen siitä, että vaivat alkoivat vasta Suomessa ja että sain hoitoa suomalaisessa sairaalassa, Japanin päässä asioitten hoitaminen ei olisi ollut yhtä helppoa ja aika yksinäiseltä varmasti olisi tuntunut Japanin sairaalassa pötkötellä, kun ei kielestä vielä niin paljon ymmärrä, sairaalakielestä varsinkaan. Oli nimittäin ymmärtämisvaikeuksia jo suomalaisten lääkäreidenkin kanssa...

Nyt täytyy alkaa miettiä, että mitä mukaansa Savonlinnaan ottaa. Monet laatikot ovat onneksi jo valmiina, niitä ei ole auottu sen jälkeen kun ne Savonlinnasta tuotiin ennen vaihtoa. Vaatteetkin on pesty vaihdon jäljiltä ja ne odottavat vieläkin pyykkikorissa uuteen paikkaan siirtämistä. Oli myös mukava tehdä löytöjä vaatekaapista, en edes muistanut omistavani kaikkia niitä vaatteita, laukkuja ja huiveja. On se kumma miten sitä tottui elämään vain rajoitetulla vaatekapasiteetilla. Hyvin meni valmistujaisjuhlakin ilman sievää neitilaukkua, sellainen olisi ollut täällä kotona.

Se hyvä puoli sairaalassa makoilussa oli, että ehdin lueskella uusien näyttelyiden materiaaleja ja valmistautua töihin. Menen nimittäin Lustolle oppaaksi tänäkin kesänä. Ilouutisena kuulin myös, että 16. päivä Lustolle tulee japanilainen ryhmä! Pääsen siis heti käyttämään japania! Koko kierrosta en japaniksi pidä, alku- ja lopputervehdykset vain, mutta luulen, että asiakkaat ovat jo siitä hirmu tyytyväisiä. Hienoa kumminkin huomata, että ei se vuosi Japanissa ihan turha ollut, nyt voin jo kertoilla asiakkaille, että mikä museon tarkoitus on, milloin se on perustettu, mitä kaikkea alueelta löytyy, kukas kumma se minä olen ja miksi ihmeessä puhun japania... Tämä antoi myös lisämotivaatiota itsenäiseen japanin lueskeluun tänä kesänä, mie tahon oppia tuon kieron kielen, kun nyt kerran olen sen aloittanut!