Viisauksissani etsin mahdollisimman halvat lennot Thaimaaseen, unohtaen tyystin katsoa että mistä kautta lento mahtaa kulkea ja kuinka kauan koneessa on istuttava. Noh, mennen tullen istuskelin pari tuntia Hong Kongin lentokentällä ja matka aika molempiin suuntiin oli 9h normaalin n.5h suoran lennon sijasta... Kuluipahan se aika noinkin. Muuten ei lennoissa ollutkaan valittamista, Cathay Pacificin lentokoneet olivat uusia ja tilavia, jokaisella oli oma pikku telkkari, mistä tuli melko uusia leffoja ja ruoka oli yllättävän hyvää (jälkkäriksi sai jäätelön :)).
Saavuin Bangkokiin illalla kahdeksan tienoissa, onneksi olin varannut hostellin etukäteen ja hostellin väki kirjoitteli jo hyvissä ajoin vinkkejä lentokentältä poistumiseen. Heti ulko-ovella oli monenlaista kyydintarjoajaa, kaikilla tietenkin loistavia tarjouksia, juuri minulle (ja vain minulle) speciall price, only for you!! 900 bathia keskustaan, juu terve. Kävelin viralliseen taksijonoon, otin mittaritaksin ja pääsin hotellille 250 bathilla.
Hostellilla selvittelin mahdollisuuksia päästä eteenpäin Chumphoniin seuraavana päivänä. Neuvo tuli: kävelet ensin tätä katua 10min, otat metron, 2 pysäkin väliä ja olet päärautatieasemalla ja ostat sieltä lipun itellesi. Hostellin tyttö otti kyllä selvää aikasemmin, että missä junassa on tilaa ja kirjoitti pysäkkien nimet thaiksi lapulle (kun pyysin) ja voivotteli, etteivät hyö voi varata lippuja toisten puolesta, matkaliput on haettava henkilökohtaisesti. Eipä siinä sitten kun seikkailemaan vielä iltamyöhään, vähän oli kiiruskin, junassa oli nimittäin vain neljä paikkaa jäljellä. Paikallisillakin alkoi lomat ja junat tuppasivat olemaan täysiä seuraavina päivinä. Lipun sain (680B eli n. 14 euroa) ja takaisinkin löysin. Helppo homma.
Seuraavana aamuna oli vielä aikaa ennen junanlähtöä. Hyppäsin Skytrainiin (tolppien päällä kulkevaan metroon) ja ajelin sillä joen varteen. Jokibussilla pääsin tutkailemaan Bangkokia heiman erilaisesta perspektiivistä, hassua kun heti ökyhotellien vieressä oli epämääräisiä pikkuhökkeleitä.
Tällaisella paatilla liikuin. Oli muuten kätevä, laivat pysähtelivät tiuhaan tahtiin ja pysäkkien läheisyydessä olikin sitten paljon yleisiä nähtävyyksiä.
Tässä kuvassa mm. yksi niistä monista buddhalaisista temppeleistä, joita matkan varrella olisi voinut käydä vilkaisemassa. Neljä kuukautta Japanissa asuneena ja lähemmäs 50 erilaista buddhapatsasta ja -temppeliä nähneenä Bangkokin temppelit eivät enää jaksaneet kiinnostaa. Siispä jalkauduin ja lähdin etsimään China townia. Jonkun ajan päästä seuraan lyöttäytyin keski-ikäinen amerikkalainen mies, kysyen: "Hey, are you in the same situation than me? Lost?" (Hei, ootko samassa tilanteessa kun minä, eksyksissä?) Niin noh, enpä ollu, ihan kartalla olin ja tasan tarkkaan tiesin miten China towniin pääsee, niin pitihän se setä ottaa mukaan, olisi raukkaparka vain hortoillut päättömänä. (Varsinkin kun tuntui etsivän China townia sen perusteella, että milloin mainos- ja katukyltit muuttuvat kiinaksi...) Lopulta haluttu kaupunginosa löytyi, se olikin vähän kauempana mitä luulin, sillä kartan mittasuhteet eivät ihan pitäneet paikkaansa, mutta löytyipä silti! Kiitosta sain jenkiltä: "Wow, You're good!" Heh, kiitti, ton tiesin itekin :)
Kiinalaiskortteli oli kyllä lievä pettymys, siellä myytiin paljon kaikenlaista turhaa ja halvannäköistä krääsää, lähinnä pienelektroniikkaa, taskulaskimia, lämpömittareita, halpiskännyköitä...Verrattuna edellisillan paikallisiin markkinoihin, jossa myytiin käsin- ja luonnonmateriaalieista tehtyjä tavaroita: pellava/puuvilla vaatteita, saippuoita, puisia koruja, koriste-esineitä ja lautasia... Ei sen puoleen, että olisin paikallisilta markkinoiltakaan mitään ostanut, mutta tavarat näyttivät nätimmiltä. Ehdin vielä syödä lounaan kiinalaisravintolassa, ennen kuin otin taksin hostellille ja jatkoin matkaa junalle.
Juna osottautuin hyväksi kulkupeliksi. Vaikka olin ostanut makuupaikan ja pedit avattiin vasta kuudelta illalla, sain alkumatkan istuskella normaalisti ja tarkastella meininkiä. Joka pysäkillä paikallisia naisia pyrähti sisään myymään erikoisia syömisiä ja juomisia. Juttelin myös paikallisen tyttelin kanssa, joka oli myöskin menossa Chumphoniin ja oli opiskellut yhden vuoden Japanissa. Illalla junantyöntekijät muuttivat tuolit sängyiksi ja köröttely jatkui mukavasti vaakatasossa puhtaissa lakanoissa. Vähän vilu tosin meinasi tulla, oli niin tehokas ilmastointi, onneksi villapaita ei ollut vielä eksynyt kovin syvälle reppuun. Chumphonissa olin perillä puoli tuntia aikataulusta myöhässä, vähän kymmenen jälkeen. Heti junan ovella vastaan tuli paikallisia tytteleitä, jotka tarjosivat tuk-tuk kyytejä, hinta oli sama minkä olin kuullut isoveikalta, joten uskalsin luottaa tyrkytykseen tällä kertaa (mikä osottautuikin hyväksi, sillä takseja ei aseman lähellä näkynyt). Vähän ennen yhtätoista saavuin hotellille, jossa jo isi, äiti ja veikka odottelivatkin. Hekin olivat saapuneet samana iltana, vähän aikaisemmin tosin.
Clean wave resort ja sen lähes rannalla olevia ravintolapöytiä (siis nuo pienet majat,käteviä jos aurinko alkoi porottaa liikaa ja halusi virkistysjuomaa).
Clean Wave Resort. Finnmatkojen uusi kohde, jossa pääsee näkemään "sitä oikeaa Thaimaata ja paikallista meininkiä". Jep, rauhaa ja rentoutumista pyydettiin, mutta sitä tulikin yli oman tarpeen. Kyllä paikka rauhallinen saa olla, muttei sen tarvitse olla kuollut... Lievä kulttuurishokki siis, tämä peräkylän peräkylä vaikutti niin autiolta aluksi.
Tämmösissä mökeissä asusteltiin. Mökeiltä ravintolan läpi rannalle oli n. 50m. Sijainnissa ei siis valittamista.
Muutamia kuvia rannalta, niin kuin näkyy, ihan keskenämme saatiin monena aamuna loikoilla.
Oma kuva, eli kyllä miekin siellä oon ollu, nää varpaat todistaa sen! Naama vaan villiintyi thaihieronnan jälkeen niin, etten kovin monta kasvokuvaa kehannut ottaa. Niin juu, thaihieronta löytyikin ihan tuolta omalta kylältä, 200bath(n.5e) /1h. Oli aika jännä kokemus, enemmän venyttelyä kuin hierontaa, rentoutti kyllä mukavasti. Muistakaa pestä kasvot hieronnan jälkeen! Ne käyttää aika paljon öljyä...
Edelleenkään ei muita rannalla, äiti vain keräilemässä simpukoita.
Pienen tutkiskelun jälkeen alkoi tekemistäkin löytyä, viereisen hotellin erikoisuuksin kuuluin nimittäin sukelluskurssit. Päästiin sittenkin Jannen kanssa suorittamaan PADI open water diver - kurssi. Tässä kuvassa näkyypi luonnonpuisto, jossa sukellettiin. Nuo hökkelit ovat puistonvartijan asumuksia. Vartijat työskentelevät kahden viikon jaksoissa, seuranaan ase ja kiikarit. Jos alueelle ilmestyy tuntematon ja luvataon vene, vartijat pääsevät tositoimiin... eipä käy kateeksi.
Kurssiin kuului 4 päivää, 2päivää altaassa jolloin opittiin myös teoriaa ja 2 päivää meressä, jolloin sukellettiin yhteensä 4 kertaa. Kurssi maksoi n.220euroa, eli 50 euroa per sukellus, mikä ei mielestäni ole suuri hinta vaikken ikinä enää sukeltaisikaan. Maisemat olivat nimittäin mahtavat! Paljon värikkäitä kaloja, isoja parvia ja monenmuotoista korallia. Upeeta! Pakko on kyllä päästä uudelleen, ja nythän se on helpompaa, kun taskussa on lupalappu 18 metriin. (mikä muuten oli syvin syvyys missä käytiin).
Huh huh, rankkaa hommaa, varustus painaa kuivalla maalla parisenkymmentäkiloa. Toisena sukelluspäivänä alkoi jo väsy painaa, näkyvyys ei ollut ihan niin hyvä kuin edellisenä päivänä ja maskin kanssa oli ongelmia. Mutta ohjaaja Wernerin sanoin: "When in water, water everywhere, in your eyes, in your ears, in your mouth. Sorry." Veteen on siis totuttava, eikä merivedessä ollutkaan ongelmia, mutta kloorivesi ei tuntunut kivalta piilareissa.
Hassua on myös että aika nopeasti 15-18 metrissä alkaa vilu tulemaan,(vesi on 27 asteista), siksi viimeinen sukellus jäi melko lyhyeksi, vain vähän päälle puoli tuntia. Sukelluksessa on otettava tarkasti huomioon kuinka kauan veden alla saa olla, varsinkin jos sukeltaa useamman kerran päivässä. Meidän sukelluspäivät koostuivat 1 tunnin sukellukseksta, 1h pinnalla olosta (vähän lounasta ja auringossa lämmittelyä) ja sitten taas tunnin sukelluksesta. Sukelluspaikka oli parin tunnin laivamatkan päässä Chumphonista. Iltaisin ei tarvinnut unta etsiä..
Vaikka aluksi näytti huolestuttavalta, löydettiinpä sitten rahantuhlauspaikkakin. Chumphonin kaupunki järjesti nimittäin kuninkaan syntymäpäivän (23.12.) kunniaksi viikon pituisen festivaalin. Festivaaleilla sai rahaa menemään vaatteisiin, kenkiin ja koruihin ja pääsi siellä maistelemaan paikallisia herkkujakin, tässä muutama esimerkki: toukkia ja heinäsirkkoja...Janne söi toukan, mie heinäsirkan, oli aika rapsakka.
Tässä yksi lempikojuistani, lähti ihan kaksi paria mukaan(toiset tosin Maarialle tuliaisiksi), kun olivat puoli-ilmaisia...
Tässä lisää herkkuja: monenlaisia lihavartaita ja sitten jälkiruokatarjontaa... Parasta festivaaleissa oli se, että ne olivat nimenomaan paikallisten omat kekkerit, molemmilla vierailulla näimme vain muutaman länkkärin. Tästä johtuikin se, että hinnat olivat näkyvissä ja todella halpoja, eikä niistä edes voinut tinkiä. Siis aivan eri meininkiä kuin Bangkokissa. Ruokakojuissa yhtä pyytämällä sai yhden pussin sapuskaa ja pussin hinta 10-20 bathia (0,2-0,4 euroa), riippuen sisällöstä.
Tälläsellä kyytipelillä köröteltiin 20 kilometrin matka hotellilta kaupunkiin, kyydissä Janne-veikka... Viikon mittaan selvisi, että koko kaupungissa ei olekaan kuin kaksi tuk-tuk firmaa, eikä lainkaan "normaaleja" takseja. Joka paikkaan kumminkin päästiin, sillä saatiin englantia puhuvasta Num:ista luottokuski, aina tarpeen tullen vaan soitto ja Num saapui paikalle ("five minits, okei?").
Käytiin kävelyllä läheisessä kalastajakylässä..
Uuden vuoden aattopäivän sarastaessa lähdin Koh Samuille, jonne Janne oli vetäytynyt jo muutamaa päivää aiemmin. Ensimmäinen koetinkivi oli päästä katamaraanille, joka odotti tällaisen hepposen sillan toisessa päässä.
Samuilla ranta näytti jo aivan toisenlaiselta, oli ihmisiä, vesiskoottereita, kaupustelijoita ja rantatuoleja... Hotellikadulla oli myös ravintoloita, räätäleitä ja apteekkeja vieretysten, toista oli Chumphtonissa, sieltä löydettiin tasan yksi räätäli ja yksi apteekki, mistä sai ostaa aloevera tuotteita...Samuilla kaupustelijat selvästi tiesivät mitä turistit tahtoo, oli bilabongia, nikeä, adidasta ja niitä puisia sammakoita. oi voi.
Illalla alkoi sataa, joten vietimme suurimman osan aatosta oman bungalowin terassilla juomia siemaillen, käväisimme myös Sibelius-ravintolassa. Tästä kyseisestä suomi-ravintolasta löytyi salmaria, ou jeah! Kymmenen aikoihin sade loppui ja pääsimme hortoilemaan rannalle, siellä kumottiin ämpäri jos toinenkin.
Vuoden ensimmäinen päivä oli sateinen, joten otimme rauhallisesti.. Lueskeltiin kirjoja ja torkuttiin. Illalla pyörähdin vielä turistikadulla, kyllä meno vaan yltyi. Toisena päivänä lähdimme takaisin Chumphoniin... Normaalisti matka kestää 4,5- 5 tuntia, tällä kertaa 8 piiiiitkää ja piiinaavaa tuntia huonon sään takia. Purkki keinuin ja huojui, ihmiset panikoivat, pelastusliivejä jaettiin...ja lähes kaikki menettivät aamupalansa ja kaiken muunkin mitä vatsalaukusta löytyi. Miusta ei ollut minkään tekijäksi, ikinä en oon ollu noin huonona, pystyin vain tuijottamaan lattialla lojuvaa tomaatin siivua ja toivomaan että hengissä selvittäis. Tosin jossain vaiheessa alkoi jo tuntua, että ois vaan helpotus jos hengestään pääsis, niin kauheeta se oli. Aallot löivät 3-7 metrin korkuisina yli paatin ja välillä kallistuttiin niin että ikkunasta näki suoraan alapuolellaan meren. Ja kuinkas ollakaan, siitäkin selvittiin. Mutta minkäänlaista hinkua laivamatkaan ei ole vähään aikaan, sen voin luvata.
Jos ne Samuilta ostamani kortit eivät tulleet perille, niin tässä syy. Postilaatikossa tasan kaksi luukkua: Bangkok ja other places... Hyvin suuripiirteistä, niin kuin kaikki tuntui Thaimaassa olevan, tarjoilijoilla ei ollut mihinkään kiire ja lähtöajat ilmoitettiin olevan puolta tuntia aikaisemmin kuin mitä ne oikeasti olivat, jotta kaikki hitaammatkin ehtivät kyytiin. Myö täsmälliset suomalaiset sitten vaan odoteltiin joka paikassa puoli tuntia kauemmin...
Viimeisinä Chumphonin päiviänä näytti meidänkin rannalle tulevan elämää. Tuuli oli kova, joten kitesurffaajat pääsivät näyttämään taitojaan.
Viimeisenä yhteisenä iltana käytiin vielä koittamassa uusi kalaravintola. Janne tilasti kuningasravun ja mie kanakeiton (tom yam kai, jos nyt oikein nimen muistan). Nuo paikalliset keitot on kyllä tosi hyviä, suosittelen.
Ilkeen näkönen otus tuo rapu..
Äiti ja isi.
Tuoreista appelsiineista puristettu mehua tuli juotua myös useita litroja, ai että ol hyvvää.
4.1. olikin sitten aika jatkaa matkaa. Vähän tuli tippa linssiin kun piti sanoa perheelle heihei. Oli kiva loma yhdessä, vaikka se aika ajoin tuntuikin aika piinaavan pitkältä. Mutta kumminkin loppupeleissä kokemuksena plussan puolelle päästiin ja olihan se kätevä tapa saada osa tavaroista jo Suomeen (mm. noin viisi kiloa keramiikkaa...) ja vastapainoksi tuliaisia Suomesta (kiitos joululahjoista ja korteista! ne lämmittivät mieltä!).
Jatkoin junalla Hua Hiniin, voi hyvä luoja mimmonen paikka... Kuulin siellä puhuttavan suomea enemmän kuin koko 4kk:n aikana Japanissa. Pieni skandinavia koko kaupunki. Kaupustelijat huutelivat perään: "hei hei, mitä kuuluu?". Ja ruotsalaisia pyöri jaloissa ihan kyllästymiseen asti. Ravintoloiden oville oli ripustettu suomeksi kirjoitettuja kylttejä: "Hei kaikki suomalaiset, täältä ravintolasta saa hyvää ruokaa ja ystävällistä palvelua!". Torstai-tanssitkin olisi kaupungissa ollut (niin kertoi SUOMEKSI kirjoitettu kyltti)... Harmi etten sattunut kyseisenä päivänä paikalle (jeah right). Sitten vielä turistit taitaa oikeasti luulla olevansa ulkomailla ja oikeassa Thaimaassa. Oi voi. Onneksi itse tiedän paremmin. Menihän se aika tosin sielläkin, pari päivää loikoilin vielä rannalla ja parantelin rusketusta. Sain myös pari kirjaa luettua, niin niitä ei enää sen pitemmälle tarvinnut kanniskella (ne ilahduttaa hostellin seuraavaa suomalaismatkaajaa). Ostin myös muutamat tuliaiset... Mutta täytyy kyllä sanoa, että se tinkiminen on raskasta puuhaa, vaikka saa puolet hinnasta pois, tuntuu silti että minua vedettiin höplästä pahemman kerran.
Tässä yksi rantakuva, hieman eri meininkiä jälleen. Ei näkynyt pilvenpiirtäjiä Wua Laeng beachillä, ei. Kuva on tosin otettu viiden aikaan tulopäivän iltapäivällä, jolloin rannalla ei enää ollut juurikaan auringonpalvojia.
Tässä esimerkki yhdestä Hua Hinin kadusta, Ruotsin lippuja pikkasen liikaa miun makuun...Varsinkin kun ei olla Ruotsissa. (Tässä lähemmässä kyltissä lukee keltaisella SWEDEN, jos ette saa selvää..)
Sitten vielä kuvatus Hua Hinin asemalta, ja pieni näyte tästä valloittavasta kielestä. Kyllä on ihme koukeroita nuo kirjaimet (sanoo hän, joka opiskelee japania... elämä on valintoja.).
Kuudennen päivän illalla saavuin takaisin Bangkokiin. Olin sopinut treffin Maijan ja Terryn kanssa miun hostellille, hyö olivat saapuneet Bangkokiin jo aikaisemmin päivällä ja aloittelivat vasta Thaimaan lomaansa. Käytiin yhdessä syömässä ja ihmeteltiin yhtä markkina-aluetta (sain viimeisetkin bathit tuhlattua). Semmonen hauska yksityiskohta tuosta meidän ruokapaikasta...että satuttiinpa sitten eksymään homobaari-ravintolaan. Jep jep. Alettiin vaan ihmetellä, että mites mites, ollaan muuten paikan ainoat naisasiakkaat ja tarjoilijatkin ovat miehiä.. Ja mites tässä ruokalistassakin on kuvia pride-juhlista.. Ja kyllähän se sateenkaarilippukin nurkasta löytyin. Noh, tulipahan sekin käytyä. Oli hyvää ruokaa ja vahvat paukut. Ei valittamista.
Ravintolan asiakkaiden pukeutumisestakin olisi voinut tietysti jotain päätellä.. Myö tyttelit, mie, Maija ja Terry.
Seitsemäs tammikuuta matka jatkui jälleen, tällä kertaa takaisin Japaniin. Bangkokin asema oli siitä typerä, että heti check-in:n ja passin tarkastuksen jälkeen pääsi tax free osastolle, josta sai ostaa juomaa ja ruokaa, mutta sitten juuri ennen omaa porttia oli turvatarkastus. Uusien säädösten mukaan turvatarkastuksesta ei saa viedä juomia läpi (ellei ne sitten ole 100ml pulloissa ja yhteismäärä alle litran). eikä turvatarkastuksen jälkeen ollut enää muuta, kuin odotustilat ja muutama vessa. Eipä siis onnistunut miun ajankulutus keino, eli omien eväitten mutustus lähellä omaa porttia, josta sitten ehtii helposti koneeseen ilman kummempia hötkyilyitä. Juomat oli juotava jo ennen turvatarkastusta ja kyllähän sitä vaistomaisesti kelloa koko ajan tiiraili, että joko sitä kohta pitäis mennä, että ehtii...
Hong Kongissa vähän huilattiin, vielä viimeiset tekstiviestit suomi-luurilla ja sitten mentiin taas. Niin muuten, miun suomi-puhelin ei toimi täällä Japanissa, eli jos olette tekstiviestejä lähettänyt ja vastausta ei ole kuulunut, tässä syy siihen. Jos vastaisuudessa haluatte miuta ilahduttaa, niin laittakaa mailia miun japanin puhelimeen, osoite on: [email protected] . Mutta kehottaisin kirjottamaan aika lyhyesti, muutama sata merkkiä ehkä.. niin semmoiset pystyn lukemaan, jos viesti on liian pitkä, niin se kyllä tulee perille, mutta näen vain tyhjän ruudun. Tällä tavalla tiedän sitten hakeutua koneen ääreen ja vastailla sähköpostilla vaikka pitemmältikin. Eihän se täysin tekstiviestiä vastaa, mutta on tyhjää parempi.
Kone oli parikymmentä minuuttia etuajassa ja satuin vielä istumaan ihan ensimmäisen luokan paikkojen tuntumassa, jolloin pääsin ensimmäisten joukossa ulos koneesta. Niinpä pääsin ensimmäisten joukossa myös passintarkastukseen, tallentamaan sormenjäljet ja kuvauttamaan itseni (koko rumba meni yllättävän nopeasti). Laukkua jouduin jo odottamankin, mutta silti ehdin lentokentältä 21:45 lähtevään viimeiseen suoraan Hirakataan menevään bussiin. Ah ihanaa, ei tarvinnut lähteä etsimään junia (niitä olisi pitänyt vaihtaa 3 kertaa, ennen kuin olisin ollut kotosalla). Koska ehdin lentokenttäbussiin, ehdin vielä Hirakatan asemalta lähtevään viimeiseen bussiin (23.05), säästin siis taksirahat, loistavaa!
Kotona miuta (ja tuliaisia) oottelikin Maaria, teepannu kuumana ja vielä kukkien kera. Voi vitsi. Kiva olla kotona taas.
Kommentit