Kevätloman kunniaksi lähdettiin käväsemään Etelä-Koreassa oikein viiden tyttösen voimin.
Liput varattiin jo monta kuukautta etukäteen ja niiden hinta oli yllätys.. Edestakaiset lennot maksoivat noin 300 euroa per nassu, eikä Japanin ja Korean välillä kuulemma lennä minkäänlaisia halpalentoja. Onpas kummallista, luulisi, että kun välimatkaa on vain pari tuntia, että halvemmallakin pääsisi.. Tästäpä syystä taitaa jäädä Kiina käymättä, olin nimittäin budjetoinut lennot molempiin maihin halvemmiksi. Mutta eipä hätiä mitiä, Korea oli kiva tuttavuus ja riitäähän sitä vielä nähtävää täällä Japanin puolellakin..

Onneksi lento lähti lauantaina vasta yhdeltä, sillä edellisen illan karaoke venähti osalla tämän talon asukeista hieman pitkäksi. (Ja tällä kertaa se en ollut minä!) Löydettiin jopa vahingossa nopeampi reitti lentokentälle, kun piti haukata happea pari junapysäkkiä aiemmin. Enkä ihmettele yhtään, sillä änky-punku täydessä junassa seisominen ei ollut herkkua, vaikkei krapulaa ollutkaan. Lentokentällä tavattiin Saya, Mai ja Aika, meidän reissun japanilaisvahvistukset.

Lentokentällä raha vaihtoi muotoaan woneiksi. Kyllä oli rikas olo, kun tämmönen viuhka oli rahapussissa. 10 000 won:ia on noin 1000 jeniä (helppoa laskea!), joka on noin 6 euroa.

Soulin päässä löydettiin oikeat junat ja metrot.. Iloinen yllätys tuli lähimmällä metropysäkillä, josta olisi vielä ollut muutaman minuutin kävely hostellille, hostellin väki oli vastassa autolla! Olivat juuri heittäneet jonkun asemalle ja ottivat meidät samalla kyytiin. Miulla ja Maarialla kävely ei olisi tuntunut missään, mutta japanilaisvahvistuksilla oli aika isot laukut mukanansa (puolet laukusta oli kyllä tyhjänä vielä tuossa vaiheessa, kun tuliaisia ei ollut ostettu).


Ensimmäisenä iltana korealainen ystävämme Ki (vihreä paita) vei meidät perinteiseen korealaiseen ravintolaan syömään. Sitä voi luulla syöneensä jo kaikkea mahdollista täällä Japanissa, mutta kyllä tuo korealainenkin keittiö pääsi yllättämään. Tulista settiä. Ja suolakurkkuja!! (Suolakurkut ovat harvinaisuuksia Japanissa ja kävi ilmi, etteivät japanilaiset ystävämme niistä oikein välitä. Ensimmäinen kerta kun näen japanilaisen sanovan ei kiitos, jos salmiakkia ei lasketa).

Aika, Mai, Saya ja Maaria toisena päivänä Lotte worldissä, isossa huvipuistossa.. Ihan mukavaa oli juu, miun iloa vaan vähän lannisti se, että kaadoin aamulla kuumat teet päälleni ja jalkaa arastutti koko päivän.

Viikinkilaivassa... AAAAAAAAAAA! Muita huudatutti.

Minuu nauratti. ja tais tuo Maariakin tykätä :)

Tyttöset kävivät vielä luistelemassakin. Miulta jäi aamuisen episodin takia väliin...

Maanantaina vierailtiin Gyeongbokgung palatsilla.(Palace of Shining Happiness) Tässä palatsin edessä oleva portti,  nykysin siis hieman modernimpi versio mitä aikoinaan.
Lähettyvillä oli myös paljon lähetystöjä ja huomattiin että alueella oli jotain kummaa tapahtumassa,  sillä poliisit pörräsivät  ympärillä  runsaslukuisina. 

Lähikuvaa paikallisien poliisien kulkupeleistä. Näillä ei sentäs ollut pyssyjä, niin kuin lentokentän pollareilla.

Gyeongbokgung palatsi ja sen vahdit.

Mietinpä vain, että mahtaako parranliuhake olla ihan oikea vaiko liimattu lisäke?


Palatsi oli japanin kavereitaan värikkäämpi ( sekä ulkoa, että sisältä = kuva katosta).. Näytti jopa vähän keinotekoiselta, tämmöiseksi temppeli tehtäisi jossain jenkkileffassa, kun halutaan itämaista tunnelmaa..

Huilitauko palatsin portailla. Saya ja minä.

Päivällä käppäiltiin myös Insadong -alueella, jossa vanhan kaupungin tunnelma on vielä säilytetty. Tässä Saya muokkaa taikinaa perinteisin menetelmin.
Koko aamupäivän kävelyn jälkeen piipahdettiin jalkahierontaan (n.30e/1h), johon kuuluin jalkojen poreammeessa lilluttelu, hierovat töppöset ja 30 min hieronta, jossa apuna käytettii puutikkua. Poreamme ja töppöset tuntuivat mukavilta, mutta tuo viimeisen puolituntisen olisin voinut suosiolla jättää välistä. Jalkapohjan tikulla tökkiminen vielä meni, mutta kun siirryttiin jalkapöydän puolelle, niin aijai, varmasti joku kidutuksen alalaji oli kyseessä. Sääriluun vierus ja pohjekin oli mukavasti jumissa, että vaikka tikkua ei käytössä ollutkaan, niin kipu oli kiva kaveri. Vielä paripäivää hieronnan jälkeenkin oli sääriluun vierukset arkana. Tulipahan testattua.

Ja illan päätteeksi KARAOKE! Oli muuten halpaa lystiä Japaniin verrattuna, 720 jeniä (n.5 e) / nuppi / 2 h. (tosin ei nomihoodai..)

Ryhmäkuva: Maaria, Aika, Saya, Mie ja takana pilkistää Mai.

Ja paikan nimihän oli mikäpä muukaan kuin: Prince Edward.. No onneksi ei sentään Prince Albert..
Oi voi, ulkoa en ihan heti olisi karaokepaikaksi uskonut, onneksi Ki vihjasi paikan luonteesta ensimmäisenä iltana..

Tiistaina, eli viimeisenä päivänä kierreltiin Soulin  Nandaemun (eteläportti) ja Dongdaemun (itäportti) markkinoita. Kuvassa Korean perinteiset asusteet, eroavat siis hieman Japanin kimonoista.

Korealaista ginseng teetä ja silkkiperhosen toukkia. Markkina-alueista tuli kovasti Thaimaa mieleen, kirkkaita kankaita, omituisia ruokia, kaikki kojut auki pitkälle yöhön (sama myös kaikissa kaupoissa), myyjät huutelivat japaniksi (mikä oli Maille, Sayalle ja Aikalle omituista, aivan kuten miulle Thaimaassa kun myyjät huutelivat suomeksi)...

Ihmiset olivat myös erilaisia Koreassa, podin jopa lievää kulttuurishokkia, kun ihmiset ohittelivat jonoissa, tönivät ja näyttivät tunteitaan avoimesti. Parit kulkivat käsikädessä ja pussailivat julkisesti, myös kaverit kulkivat käsikynkässä keskenään, vanhemmat pussasivat lapsiaan ja lapset halasivat vanhempiaan... Moista toimintaa ei juurikaan näe Japanissa. Olen tainnut olla Japanissa jo liian kauan, kun olen tottunut etäisyyteen, tunteiden piilottamiseen ja kun jonkun minuun törmätessä odotan anteeksipyyntöjen tulvaa sumimasen, gomenasai.. (Tosin japanilaiset pyytelevät välillä anteeksi juoma-automaatiltakin.. )


Huilitauko = kuvaustauko, Saya, Aika, Mai ja minä

Löydettiin tuliaisia metsästäessämme myös ystävämme Starbucks ja tällä kertaa ihan paikallisilla kirjaimilla kirjoitettuna. Aika vänkää.

Ja kun puhun tuliaisten metsästämisestä, niin sitä se nimenomaan oli. Metsästystä. Kierreltiin Insadong -alueella jo maanantaina ja ihmettelin, että miksikäs tytöt ei nyt osta tuliaisia, kun tämä paikka tuntuu siihen kaikista soveliaimmalta (= paljon turistikrääsää)... Tiistaina markkinoita kierreltäessä tytöt eivät myöskään ostaneen mitään, vaikka halpoja kenkiä, vaatteita, laukkuja jne. oli pöydät väärällänsä. Mukaan tarttui vain korealaista merilevää (on muuten hyvää! ostin sitä minäkin muutaman paketin), joka soveltui tuliaiseksi. Yhden tavaratalon kymmenteen kerrokseenkin oli päästävä, koska siellä oli tax free -osasto... Eivätkä ne penteleet ostaneet sieltäkään mitään. "Kuhan vaan kattellaan". Vinkkasin, että paras paikka tehdä tax free ostoksia on lentokenttä. "Mutta mehän mennään kentälle jo niin aikaisin, eihän siellä ole mikään auki siihen aikaan". Ja vielä mitä. Lento lähtee kymmeneltä ja ollaan kentällä kahdeksalta, se ei ole edes aikaisin!! Argh. Naiset.
Päivän kuluessa selvisi, etteivät tytöt  voi ostaa mitään itselleen ennen kuin tuliaiset on ostettu ja tuliaisia ei voinut ostaa aiemmin, koska aikaisempia päiviä ei ollut suunniteltu shoppailupäiviksi (ja tämä shoppailu nimenomaan tarkoitti tuliaisten ostamista, ei vaatteiden ostamista itselle,niin kuin minä shoppailu-sanan käsitän). Ja tuliaisiksi kelpasivat vain tietynlaiset makeiset, kimchi-suklaa ja merilevä. Ja näitä tiettyjä makeisia ja suklaita ei tuntunut löytyvän koko Soulista muualta kuin Insadongin alueelta. Eli eikun takaisin sinne.
Myyjillä olikin strategia hallussa: "Aaa ostakaa kaverin kanssa yhdessä näin ja näin paljon, niin saatte tällä hinnalla, niin ja niin paljon halvemmalla."  Tämmöiseen tupukseenkaan en ole Japanissa tottunut. Thaimaassa kyllä.. Myyjät tiesivät myös vinkata, että "näitä japanilaiset ostaa paljon"... Niinpä niin, olivat iskeneet kultasuoneen, japanilaiset kun ovat niin kiinni tuliais-tavoissaan, että laatikkojen on oltava samanlaisia kuin Japanissa... Mitähän mahtavat raukkaparat ostaa Euroopasta reissuillansa. Siinäpä olisi jollekin bisnes-idea Suomeen, pakata vaikka fazerin sinistä 4cm paksuun, 25cm leveään ja 30cm pitkään laatikkoon ja kääräistä se oikein nättiin paperiin ja sipaista vielä silkkinauha ympärille. A vot, omiyage valmis vietäväksi Japaniin.

Ja on ne korealaiset niin keljuja, että ovat miun rakkaaseen onigiriinkin kimchia työntäneet ja saaneet sen tuliseksi. Pidän kyllä kimchista, mutta sen japanilaisesta vähemmän tulisesta versiosta. En tuosta aidosta ja alkuperäisestä korealasesta, jota sai joka ruualla Koreassa.

Keskiviikko aamu ei ollut ehtinyt kunnolla sarastaa, kun tallattiin bussipysäkille. Kuultiin nimittäin hostellin omistajalta, että bussilla pääsee suoraan lentokentälle eikä maksakaan kuin 9000 won:ia eli n.5-6 euroa. Olipas kätevä. Check-in:n jälkeenkin jäi vielä runsaasti aikaa tutkiskella tax free -osastoa (ja tällä kertaa kaikki jopa ostivatkin jotain.) Oli hajuputelit halvempia kuin normikaupassa juu, edelleenkin.

Iltapäivällä oltiin vihdoinkin kotona. Ai että oli mukava mennä ruokakauppaan, kun myyjä hymyili, toivotteli tervetulleeksi ja kysäisi bonus-korttia. Eipä sillä, että minulla mitään korttia olisi, mutta  voi että sitä ymmärtämisen autuutta ja  ystävällistä palvelua. Tähän voisi vaikka tottua.  Kiva olla kotona taas.