Kohta on kaksi kuukautta vierähtänyt kotiin paluusta. Kulttuurishokki ei ole vieläkään kolkutellut, mutta muutamia asioita on pistänyt silmään.

Suomalaiset pitsat ovat ISOJA!

Suomalaisessa pesäpallossa on enemmän järkeä kuin amerikkalaisessa versiossa.

Riisiä ei tee vieläkään mieli. (Olen syönyt riisiä vain kaksi kertaa paluun jälkeen.)

Polvi-istunta. Yllätin itseni istumasta polvi-istunnassa syödessäni, japanilaisittain siis. Ihmettelin vain, että miksi jalat olivat niin puutuneet, syykin selvisi. En olisi uskonut tuon tavan jäävän päälle, eihän täällä Suomessa edes tule syötyä lattiatasossa tai penkeillä jossa voi niin tehdä.

Radiossa soi vanha ja huono musiikki. Välillä tosin yllättää, kun kuulen laulun jota ollaan karaokessa laulettu, oi niitä aikoja. Hauskoja muistoja. Pitänee kerätä kaikki suosituimmat karaokebiisit yhteen...

Eivät ne äidinkielenään englantia puhuvat osaa englantia puhua. (Is this the littlest bag you have?) Littlest??

Japania on hauska puhua. Museolla on käynyt muutama japanilainen turisti ja olen palvellut heitä japaniksi niin hyvin kuin olen taitanut (se ei ole paljon se). Ihmeissään ja tyytyväisiä ovat olleet. Jotenkin täällä ei ole enää semmoista painetta kuin Japanissa oli. Ihmiset eivät oleta, että osaat ollenkaan heidän kieltään.
  Olen jo ottanut yhteyttä japanilaisiin tyttöihin, jotka tulevat Joensuun yliopistoon ensi vuodeksi. Yui asuukin aika lähellä miun kämppää, joten eiköhän sitä tule aikaa yhdesssä vietettyä ja japania haasteltua ensi vuonnakin. Jipjei.
  Vielä kesän alussa tuli suusta myöntämisen merkiksi vain  "hai , hai", vaikka olisi saksalaisten kanssa ollut juttusilla. Kyllä ne katsoivat kummasti, mutta eivät mitään sanoneet. Mietin hetken mikä mahtaa olla "kyllä" saksaksi, toistelin sitä hetken ja päätin että kyllä se seuraavalla kerralla tulee suusta, mutta annas ollakaan kun seuraava saksalainen tuli kysymään jotain, niin "hai" se sieltä tuli ensiksi. Oi voi. Tämä kumminkin loppui kunhan olin enemmän saksaa käyttänyt. Hassu juttu silti.


Paketit tuli! Sain siis viimeinkin kaikki tavarat takaisin ja jopa etuajassa, laatikoilla meni vain 2kk tämän matkan taivaltamiseen. Laatikoita purkaessa tuli mukavia yllätyksiä, ai ostinko tämmöisenkin? Vihreä tee ja pocky:t (keksitikkuja, joissa suklaa päällys) maistuvat taas. Kohta voisi koittaa currya ja sushiakin.

Valokuvat. Sain jo ennen vaihtoa otetut kuvat paperikuviksi ja kansioon. Vaihtokuvista olen jo lajitellut  kolmas osan käynyt läpi ja valinnut "teetä nämä" otokset. Vielä olisi se 2/3 jäljellä, kuvien tilaus ja  kansioon asettelu jäljellä. Milloinhan sen saisi aikaiseksi. Onneksi tarinat ja päivämäärät löytyvät jo blogista, niin niitä ei tarvitse ihmeemmin etsiä tai mietiskellä. Haikealta kyllä tuntuu, kun kuvia katselee. Tuolla sitä oltiin ihan äskettäin, mutta jotenkin samalla tuntuu, että siitä on jo pitkä aika.

Vaatteet ja kengät. Ihanaa huomata, että kaupoista oikeasti löytyy vaatteita, joihin minäkin mahdun, eivätkä ne ole XL kokoa. (Tosin myös kuppikoko pieneni kertaheitolla, takaisin ruotuun siis, pienitissisten joukkoon.) Muutenkin muoti miellyttää täällä enemmän omaa silmää, kaikki on paljon pelksitetympää, ei röyhelöitä ja pussihihoja. Varsinkin alusvaatteissa ja kengissä huomaa eron. Suomalaisnaiset ovat käytännönläheisiä ja pitkiä, alusvaatteisiin ei saa lisätä liikaa röyhelöitä, koska ne näkyvät t-paidan läpi, eikä kengissä tarvitse olla kymmenen sentin korkoja, kyllä ilman niitäkin yltää.

Rutiinit ovat siis löytyneet ja arkeen palaaminen on sujunut kivuttomasti. Kavereita on kova ikävä ja kyllä sinne Japaniinkin jo tekisi mieli, tai kunhan vaan johonkin ulkomaille. Reissaamiseen jää koukkuun, mutta ei se huono harrastus ole. :) Nyt vain täytyy keräillä rahaa. Lahjoituksia otetaan vastaan.
 

... Oma maa mansikka.
Onko tullut paluu shokkia? Kultturishokkihan voi tulla myös kotimaahan palattaessa ja itseasiassa Saksasta palaillessani shokki oli suurempi kuin Saksaan mennessä. Tällä kertaa ei oikein shokeerannut mihinkään päin mennessä. Olihan monet asiat outoja Japanissa, mutta niitä lähinnä katseli asenteella "vai että täällä tämmöstä...". Ehkä olen viettänyt vasta liian vähän aikaa Suomessa, ettei paluu ole vielä päässyt iskoutumaan kallooni. Tosin oli se hienoa käydä lähikaupassa ja huomata, että sieltäkin saa ruisleipää ja vaaleaakin leipää ihan kunnon kokoisissa pusseissa, eikä niissä 3-6 palan paahtoleipäpussukoissa niin kuin Japanissa.

Sakea sentään myyvät kunnon pöniköissä, suurimmat alarivin pullot ovat 2,5 litraisia. Huomioikaa kartonkien nätit tekstit, visuaalista sakkia nuo laskevan auringon väki.

Tippa meinasi tulla linssiin myös löytäessäni murohyllyn, voi että sitä laatikoitten määrää ja miten monta erilaista myslilaatikkoa onkaan valittavana. Laatikoiden mahtava koko hiveli myös silmää, toista se oli Japanissa, missä kaikki murot olivat 200 tai 220 gramman pakkauksissa. Niitä pikkulaatikoita sai olla ostamassa joka päivä. Ihmiset vilkuilivat myös oudosti kuin hymyilin autuaan onnellista hymyä suomalaisella juustohyllyllä, oi että! Isoja könttejä juustoa, ei pelkkiä yksittäispakattuja aamupala-wannabe-juustoja.

Murot ja juustot Japanissa... Säälittävän pientä räpistelyä.

Lentokoneessa kummastutti, kun ymmärsin kaikki kuulutukset sekä suomen, ruotsin, englannin, että japanin kieliset! Heti Suomeen saavuttuani lentokentällä huomasin, että kappas kummaa osaan lukea kaikki kyltit. Pyh, ei minkäänlaista haastetta. Samaisessa laitoksessa ihmettelin sellaista ylellisyyttä kuin käsipaperia yleisessä vessassa (!?). Miten voi olla mahdollista? Japanissa kaikki kuskaavat mukanaan pientä pyyhettä, johon kädet voi kuivata (hurhur ilmakuivaajat vaan kylmettävät kädet, eivät kuivaa), samalla pienellä pyyhkeellä voi tuputella myös kasvoja kuumalla ilmalla. Kotona huomasin, että onpas mukavaa, kun polvetkin mahtuu vessan puolelle, kun pytyllä istuu... Toista se oli meidän rakkaassa pikkumurjussamme Hirakatassa. Suihkussa vesi tulee niin paineella, että meinasi aluksi ihan hirvittää. Saunakin on ihan mukava paikka, näin muutaman kuukauden huilin jälkeen.

Parina päivänä olen myös vilkuillut lähistöllä sinertävää Saimaata, voi että se on nätti. Varsinkin näin sateen jälkeen, kun on ihan tyyntä ja aurinko laskiessaan maalaa pintaa oranssiksi. Suomi on hyvä paikka, mutta sitä oppii arvostamaan vasta sitten kun on vähän aikaa poissa. Tänne on aina hyvä palata ja piiloutua kurjalta ulkomaailmalta. :) Eikä muu maailma sitten loppupeleissä kaukana ole, jos jostain syystä haluaa jossain piipahtaa. Lisäksi nykyteknologia mahdollistaa reaaliaikaisen jutustelun toiselle puolelle maapalloa, jopa ihan ilmaiseksi. Kaukana olevat ystävät tuntuvat tällä keinoin olevan hyvinkin lähellä, ihan kotikoneella täällä Saimaan rannalla. Kivaa on tulla takaisin, kyllä meillä täällä Suomessa on kaikki niin paljon paremmin :)

Kiitoksia mukana matkalla olosta! Blogia oli mukava kirjoitella, vaikka välillä tuntui, ettei asiaa tai aikaa ole. Erilaisten reissujen raportoinniksihan se suurimmalta osin meni, mutta yritin väliin ujuttaa Japani-tietoutta ja outoja tapahtumia. Pääajatuksenahan oli kertoa koto-Suomessa oleville kuulumisia, mutta kirjoitin blogia myös itseäni varten, että voin sitten  myöhemmin lueskella ja  kummastella, että missä kaikkialla sitä tulikaan käytyä. Blogi on myös auttanut käsittelemään vuoden tapahtumia, tunnen olevani nyt valmis aloittamaan kesän suoraan puhtaalta pöydältä. Saksasta tullessani kesti monta kuukautta, että sain Saksan asiat pois päästä, lähinnä valokuvia kansioon liimaamalla ja sinne tarinoita kirjoittamalla. Nyt vastaava retkien ja kuvien kommentointi on tehty jo matkan varrella ja Suomi-elämä voi jatkua.  Aion kyllä laittaa Japanin kuvatkin  kansioon, mutta se on nyt helpompaa, kun kuvien parhaimmisto on jo valikoitunut blogia kirjoittaessa. Elämä siis jatkuu, Suomessakin.

Nyt kohti kesää ja uusia seikkailuja!
Kiitos, kumarrus ja oikein letkeää kesää kaikille!

Sitten vielä muutama kuvatus mukaan tarttuneista esineistä...

Tälläaisen yukataa muistuttavan kylpytakin vielä ostin, nyt siitä on ihan kimono-hihatkin.

Suurin osa kirjoista on vielä matkalla Suomeen, mukaan pelastin Ryu Murakamin Almost transparent blue -kirjan, sillä se oli sopivan ohut. Ostin paljon muitakin kirjoja, lähinnä japanilaisten kirjailijoiden englanniksi käännettyjä teoksia joita ei Suomesta saa. Niin ja muutaman Banana Yoshimoton kirjan kyllä ihan japaniksikin, sillä hän kirjoitta kansankielellä, eikä käytä kovin vaikeita kanjeja. Molemmista ostamistani kirjoista osasin lukea ainakin pari ekaa lausetta, joten vähän ajan päästä saatan pystyä lukemaan koko kirjan. :) Tokyo Ska Paradise Orchestra:n live dvd ja kanjikortitkin mahtuivat mukaan otettaviin tavaroihin. Noissa korteissa on 700 seuraavaa kanjia, että eikun opettelemaan!

Syömäpuikkoja, sakea, teepurkki ja teetä siihen, merilevää ja sushin rullausmatto, japanilaisia karkkeja ja pitkät puikot ruuanvalmistukseen. Tässä siis tarvikkeita jotka ovat ainakin tällä hetkellä vielä jäämässä ihan omaan huostaan. Jos tulette käymään, niin saatatte saada osanne, mistä nyt sitten tykkäättekään, ihan oma valinta lurautetaanko kuppiin sakea vai vihreää teetä.

Huomasin, että tekemistäni syömäpuikonlepuuttajista ei ollut keramiikka osiossa yhtään kuvaa (eivät tainneet olla vielä kuvien ottohetkellä valmiita), niinpä tässä räpsäys niistä. Hyvin näyttäisivät toimivan.


Totoro-julisteen sain Joe:lta kotiinläksijäislahjaksi. On muuten hyvä Miyazakin anime, kannattaa katsoa. Se on paljon se, jos minä animea kehun, en yleensä ole mikään kovin suuri fani, mutta Miyazaki on tehnyt useita hienoja pätkiä.

Jahas, nyt se on sitten vaihtovuosi takana päin. Hieno reissu oli ja vuoteen mahtui monenlaista matkaa, arjen outoutta, ihmissuhdedraamaa ja uuden oppimista. Tutkiskelin tavoitelistaa, jota myös täydensin vuoden varrella ja täytyy sanoa, että olen hyvinkin tyytyväinen. Listasta ei kovin monta asiaa jäänyt tekemättä.

Nagoya ja Kiina jäi käymättä. Nagoyan näin luotijunan ikkunasta Yokohamasta tultaessa ja se vaikutti oikein kivalta kaupungilta, hieman pienempi kuin Osaka, mutta tuskin se kovin paljon eroaa muista Japanin kaupungeista. Kiinaan olin suunnitellut pitkän viikonlopun kestävää pyrähdystä, mutta Japanissa ei ollutkaan halpalentoyhtiöitä, joilla pääsisi maasta toiseen parillakympillä. Lisäksi Thaimaan ja Korean reissujen jälkeen sain jo tarpeekseni maista joissa en ymmärrä kielestä yhtään mitään. Mukavia lomakohteita, kyllä, mutta kun jo arjessa joutuu kamppailemaan kielimuurin kanssa ja on jo yhdessä maassa saanut kielimuuriin aukkoja, niin ei samanmoista uurastusta jaksaisi tehdä lomalla. Kiinassa voi sitten käydä täältä Suomesta käsin, kun Japanin reissusta on kulunut tarpeeksi aikaa ja jaksaa taas ihmetellä kulttuuri- ja kielieroja.

Kesätyöt, japanin kieli ja kulttuuri olivat listalla myös. Kesätöitä varmasti olisin Japanista saanut, joko englannin keskustelukaverina tai jonkun ravintolan/kahvilan tarjoilijana... Mutta taas olisi pitänyt etsiä kämppää, muuttaa, taistella viisumiasioitten kanssa, opetella sujuvaa keigo:a eli kohteliasta kieltä.. Oi voi, nyt vain ei puhti riittänyt moiseen, helpompi on tulla takaisin Suomeen ja tuttuun työpaikkaan. Positiivisena yllätyksenä tuli se, että saan heti puhua japania täälläkin, kun se japanilainen ryhmä tulee. Kielen ja kulttuurin kohdalle voisin toisaalta laittaa raksin, mutta en ole sitä tehnyt sillä kielestä osaan vasta alkeet ja kulttuuriakin pääsi raapaisemaan vain pinnalta. Yliopistoelämä kansainvälisessä yliopistossa on kumminkin aivan toista, kuin esimerkiksi japanilaisessa firmassa työskenneltäessä. Siitä tosin kuulin juttuja suomalaiselta Karoliinalta, eikä kaikki jutut suinkaan olleet kovin mairittelevia. Huomaan kyllä kielitaidon paranemisen, niin japanin, ruotsin kuin englannin osalta ja kulttuuristakin tiedän roppakaupalla enemmän kuin maahan mennessäni. Vielä on kaikesta paljon opittavaa, mutta seuraavalla kerralla Japaniin on jo helpompi mennä, eikä tarvitse kaikkea ihmetellä.

Sumi-e eli tussimaalaus jäi kokeilematta myös. Tosin kokeilin kalligrafiaa ja näin sumi-e studiossa muitten taiturointia. Ensiksihän suunnittelin keramiikan vaihtamista sumi-e:hen tällä lukukaudella, mutta päätin pysyä keramiikassa, jotta osaisin edes toisen taiteenlajin suht hyvin. Sumi-e ei olisi käynyt miun luonteenlaadulle laisinkaan, enkä pidä vesiväreillä maalailusta, niin tuskin se tussimaalauskaan nautinnoksi olisi muuttunut.

Ainoastaan tuubihotellissa yöpymisen ja kabuki-teatterissa käymisen tekemättä jättämiset harmittavat hiukan. Tuubihotelli jäi käymättä, sillä löydettiin halvempia hostelleja ja hirmu usein tuubihotellit ovat vain miehille, joten niihin ei minulla ollut edes asiaa. En tosin niin hirveästi hinkuisikaan kännisten salaryman:ien viereen, että ehkä ihan hyvä, että jäi käymättä. Kabuki-teatteri vain jotenkin jäi, ensinnäkin esityksiä on vain tiettynä aikana vuodesta, liput on kalliita ja niitä olisi pitänyt tilata etukäteen ja puhelimitse. Liian hankalaa siis. Täytyyhän sitä jättää jotain toisellekin kerralle.

Ai niin ja sitten se listalta löytyvä koripallo-ottelu... Sen lisäsin alunperin siksi, että puhekaverini pelaa koripalloa ja käy aina silloin tällöin koripallo-otteluissa ja siitä oli joskus puhetta. Olisin halunnut mennä katsomaan, että minkä pituisia japanilaiset koripalloilijat ovat. Tottahan Japanista pitkiä miehiä löytyy, mutta että löytyykö samalta alueelta ihan koripallojoukkueen verran vai täytyykö mukaan ottaa täytteeksi pätkiäkin.. :)

Kaiken kaikkiaan olen vuoden saldoon tyytyväinen. Vielä menee varmasti pitkään, ennen kuin tajuan, että missä kaikkialla sitä tulikaan käytyä ja varoitan jo nyt perhettä, kavereita ja tuttuja, että höpötän vielä monesti millaista siellä Japanissa silloin oli ja mitä hassua/kummallista ihmiset tekivät... Ja sitten vielä lisäksi kaikki vaihtarikaverit ja heidän hauskat heitot, tavat ja tekemiset. Pyydän kärsivällisyyttä ja nyökytelkää vain, vaikka ette tiedäkään kenestä juuri sillä hetkellä puhun. Välillä meni itsekin Japanissa sekaisin, kun kuunteli kavereiden juttuja, eikä ollut aavistustakaan että kuka Ai/Yuu/Yuko/Yuka/Aya/Ayaka/Ayumi/Atsuko/Ayoko/Kayoko/Kanako oli kyseessä.
Hieno vuosi, suosittelen muillekin.

Torstai-aamuna (29.5.) kello soi liian aikaisin (5:00), hädin tuskin ehdin pääni tyynyyn kallistaa, kun piti taas lähteä. Hätä meinasi tulla, kun taksiasemalta ei sitten heti vastattukaan. Vasta toisella soittamisella sai setän langanpäähän ja sönkättyä, että mikä on osote, puhelinnumero ja kyydintilaajan nimi ja että kuudelta saisi tulla hakemaan. Hetken päästä puhelin soi ja setä ilmoittaa ettei meidän osoitetta ole olemassakaan. Olisihan se pitänyt aavistaa jo edellisenä lauantaina, kun muutamat taksilla juhliintulijat eivät paikalle osanneet ja niitä piti lähiristeyksestä käydä hakemassa. Niin tälläkin kertaa sovittiin, että tulen läheiseen risteykseen, parturin viereen. Onneksi Maaria lähti avuksi laukkujen raahaamiseen, sillä vaikka matka ei ollut pitkä, oli sitäkin ihan tarpeeksi varsinkin kuin vettä satoi kaatamalla.

Taksilla hurautin Hirakatan aseman lähellä olevalle bussipysäkille, josta pääsi suoraan yhdellä bussilla Kansain lentokentälle. Olin jo hyvissä ajoin liikkeellä, kello oli vasta vähän yli kahdeksan kun kentälle saavuin ja lento lähti vasta yhdeltätoista. Check-in täti tosin ei sitten suostunut ottamaan kaikkia tavaroitani kyytiin, aika tiukkapipoista touhua, kun ei 30 ylikiloa kyytiin mahtunut... :) Olin ollut niin ylpeä itsetäni kun sain kaikki tavarani mahtumaan isoon matkalaukkuun, yhteen pieneen rinkkaan ja reppuun minkä otin käsimatkatavaroiksi. Matkalaukku sitten vain sattui painamaan 41 kg ja rinkka 10 kg... Tiskintäti laskeskeli, että jos hän ottaa ylikilohinnan 17 kilosta, niin sekin tulee maksamaan jo yli 500 euroa, että parempi olisi lähettää tavaraa postin kautta. "Vai niin, missäs se postitoimisto olikaan?" Olikin seuraava kysymykseni ja postihan löytyin lentokentältä muutamaan kerrosta alempaa.

Onneksi aikaa tuli varattua reilusti ylimääräistä. Kaikessa viisaudessani lähetin sitten laatikossa tulemaan kaikki kirjat ja kengät, kun ne ovat painavimpia. Nyt minulla on sitten tasan yhdet tennarit, työt alkaa viikonloppuna ja tennarit eivät ole soveliaat työkengät... Muut kengät tulevat sitten laivan nopeudesta riippuen, kuukauden tai kolmen päästä... Eli eikun kenkäostoksille! Rinkan laitoin tulemaan postilla myös, tosin vähän nopeempana, sillä rinkka sisälsi kaikki vähänkin kesäisemmät vaatteet, joita olin pitänyt edellisen kahden viikon aikana enkä ollut ehtinyt pestä. Rinkassa oli myös yhdet kengät, jotka kastuivat keskiviikko-iltana. Tarkoituksenani oli ottaa ne heti ensimmäisenä pois kuivumaan torstaina kun kotiin saavun, mutta nyt ne hautuivat rinkassa viikon verran. Olin siis ensimmäisen Suomi-viikon vailla kesävaatteita. Onneksi siihen Lappeenrannan keskussairaala tarjosi ratkaisun ja sain olla koko viikon tyylikkäästi sairaalavaatteissa.

Kävipä nimittäin niin, että keskiviikkona (28.5.) itsestään ilmoitellut virtsatientulehdus ei lähtenyt perjantaina hommaamillani antibiooteilla, vaan ensimmäinen Suomi-viikonloppu kului rattoisasti 39 asteen kuumeessa. Maanantaina (2.6.) menin uudelleen terveyskeskukseen ja sieltä passitettiin Lappeenrannan keskussairaalaan jatkotutkimuksiin, epäilynä, että nyt se tulehus on jatkunut munuaisiin. Sairaalassa olin sitten tutkittavana seuraavat viisi päivää... Tulehdusarvot olivat saapuessa 230, kun niitten pitäis olla alle kymmenen tai mielummin nolla... Parin päivän tutkimisen jälkeen tulos oli se, että sappirakkohan se meitillä nyt sitten kiukutteleepi. Tulehdus saatiin osittain aisoihin, vielä perjantaina (6.6.) arvot olivat 55, mutta silti pääsin kotiin, sillä kuumetta ei enää ollut ja lopun voi hoitaa suunkautta syötävällä antibiooteilla. Leikkausjonoon kumminkin laittoivat ja syksyllä varmaan leikataan sappi sitten pois.

Että näin, taas yks viiva listaan niistä osista mitä ihmisruumiissa ei välttämättä tarvita ja joka on miulta poistettu (tai poistouhan alla). Ei oo viisaudenhampaita, umpilisäkettä , eikä kohta sappeakaan, mitähän seuraavaks.. Munuaisia on kaks, että jos niistä toinen... Viime kerralla kun miulla oli virtsatientulehdus juuri ennen takaisin Saksaan lähtöä, niin päättivät viedä miulta umpparin, kun eivät tienneet miksi tulehdusarvot olivat niin korkealla. Osoittautui, että umpparissa ei ollut mitään vikaa. Siitä siis johtuvat nämä antipatiat sairaalaan kohtaan. Onneksi syksyn operaatio tehdään tähystysleikkauksena, josta toipuminen on paljon nopeampaa. Sitä odotellessa popsin nyt antibioottikuurin loppuun (vielä viisi päivää jäljellä) ja tarkkailen syömisiäni. Terveellistä ja vähärasvaista ruokaa on syötävä ja samalla tutkittava, että mitkä ruoka-aineet sopivat ja mitkä ärsyttävät sappea. Huomasin jo, että oikein tuoreesta tummasta ruisleivästä ei sappi tykännyt, joten se on jätettävä syömättä. Aika ironista ettenkö sanoisi, eihän tässä olla oltukaan kuin 9 kk ruisleipää syömättä, että samapa tuota on jatkaa.

Että näin rattosasti on menny tämä minun Suomeen paluu. Työt olisivat virallisesti alkaneet maanantaina, mutta sain siirrettyä aloituksen vasta ensi lauantaille. Mikä onkin hyvä, niin saan nyt elämää raiteelleen täällä. Laukun ehin silloin torstain iltana purkaa, mutta vielä roinaa on ympäri huonetta ja jotain paperihommia ois tekemättä myös. mm. semmoinen pikkujuttu, että pitäisi kirjat vaihtaa taas Suomeen, niin saisivat miut ihan virallisesti siihen leikkausjonoon, nyt kun näyttää siltä että asun Japanissa.

Nyt voin kumminkin jo paremmin, kuume laski kokonaan sairaalassa, eikä enää koskekaan... Vielä tässä alkuviikosta täytyi toimittaa näytteitä infektiolääkärille. Ihan vain halusivat varmistaa, ettei sappivaivat johdu jostain Japanista tulleesta pöpöstä. Lääkäri kyseli söinkö paljon raakaa kalaa.. Joku japanilainen kala kun syö jotain ruohoa, joka sitten aiheuttaa sappivaivoja. Aika kaukaa haetulta kyllä kuulostaa, eiköhän raakaa kalaa olisi pitänyt syödä ihan kilokaupalla tai pitemmällä aikavälillä, että muutos näkyisi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, hyvä että tutkivat. Olen myös tyytyväinen siitä, että vaivat alkoivat vasta Suomessa ja että sain hoitoa suomalaisessa sairaalassa, Japanin päässä asioitten hoitaminen ei olisi ollut yhtä helppoa ja aika yksinäiseltä varmasti olisi tuntunut Japanin sairaalassa pötkötellä, kun ei kielestä vielä niin paljon ymmärrä, sairaalakielestä varsinkaan. Oli nimittäin ymmärtämisvaikeuksia jo suomalaisten lääkäreidenkin kanssa...

Nyt täytyy alkaa miettiä, että mitä mukaansa Savonlinnaan ottaa. Monet laatikot ovat onneksi jo valmiina, niitä ei ole auottu sen jälkeen kun ne Savonlinnasta tuotiin ennen vaihtoa. Vaatteetkin on pesty vaihdon jäljiltä ja ne odottavat vieläkin pyykkikorissa uuteen paikkaan siirtämistä. Oli myös mukava tehdä löytöjä vaatekaapista, en edes muistanut omistavani kaikkia niitä vaatteita, laukkuja ja huiveja. On se kumma miten sitä tottui elämään vain rajoitetulla vaatekapasiteetilla. Hyvin meni valmistujaisjuhlakin ilman sievää neitilaukkua, sellainen olisi ollut täällä kotona.

Se hyvä puoli sairaalassa makoilussa oli, että ehdin lueskella uusien näyttelyiden materiaaleja ja valmistautua töihin. Menen nimittäin Lustolle oppaaksi tänäkin kesänä. Ilouutisena kuulin myös, että 16. päivä Lustolle tulee japanilainen ryhmä! Pääsen siis heti käyttämään japania! Koko kierrosta en japaniksi pidä, alku- ja lopputervehdykset vain, mutta luulen, että asiakkaat ovat jo siitä hirmu tyytyväisiä. Hienoa kumminkin huomata, että ei se vuosi Japanissa ihan turha ollut, nyt voin jo kertoilla asiakkaille, että mikä museon tarkoitus on, milloin se on perustettu, mitä kaikkea alueelta löytyy, kukas kumma se minä olen ja miksi ihmeessä puhun japania... Tämä antoi myös lisämotivaatiota itsenäiseen japanin lueskeluun tänä kesänä, mie tahon oppia tuon kieron kielen, kun nyt kerran olen sen aloittanut!